Kellokosken mielisairaalassa 1930- ja 40-luvuilla toteutettujen uudistus- ja rakennustoimien tarkastelulla pyritään seuraavassa raaputtamaan pintaa kahdesta, tähän mennessä lähes koskemattomasta aiheesta, nimittäin mielisairaaloiden rakennustoiminnasta Suomessa kyseisen ajanjakson kuluessa sekä arkkitehti Toivo Jäntistä.
Mielisairaanhoidossa kehitys oli 1930-luvulla voimakasta ja hoitomenetelmiä uudistettiin keskieurooppalaisten mallien mukaan, mikä asetti sairaalatiloille uudenlaisia vaatimuksia. Uusia mielisairaaloita ei kuitenkaan perustettu kuten tuberkuloosiparantoloita ja uudisrakentaminen mielisairaanhoidon tarpeisiin oli paljon vähäisempää ja enemmän kunnostettiin tiloja olemassa olleisiin rakennuksiin. Siten ei suomalainen funktionalismi saanut mielisairaala-arkkitehtuurista sellaista manifestaatiota kuin tuberkuloosiparantoloista ja yleissairaaloista. Kyseessä on kuitenkin hyvin positiivinen mielisairaaloiden uudistumisen ajanjakso, jolloin sairaaloiden viihtyisyyteen ja tilajärjestelyihin, joilla tähdättiin potilaiden parantumiseen laitoksessa säilyttämisen sijasta, kiinnitettiin erityistä huomiota.
Kellokosken piirimielisairashoitola oli avattu entisessä Kellokosken kartanon päärakennuksessa Tuusulassa vuonna 1915. Joukko Uudenmaan kuntia perusti hoitolan kaikin puolin otolliseen ympäristöön. Sijainti joen rannalla, kartanon päärakennuksen ympärille perustetun puutarhan keskellä oli kaunis, joskin potilaiden mahdollisuus nauttia siitä oli tällöin vielä erittäin rajoitettua. Lisäksi maatila tuotti raaka-aineet laitoksen ruokahuollon tarpeisiin. Kartanon päärakennus muutettiin ja laajennettiin 90 potilaan hoitolaitokseksi rakennushallituksessa sairaala-arkkitehtuuriin erikoistuneen Ernst A. Kranckin vuonna 1914 päivättyjen suunnitelmien mukaan.1
Ensimmäisen kerran hoitolaa ryhdyttiin laajentamaan 1920-luvun lopulla. Tällöin aloitettiin uuden sairaalarakennuksen rakentaminen ja se valmistui vuoden 1931 lopussa. Ernst A. Kranckin suunnitteleman, ulkomuodoltaan klassistisen sairaalan tilajärjestelyissä oli sen aikaisen käsityksen mukaan otettu huomioon suuntautuminen ns. työskentelyhoitoon, aikaisemmin vallitsevana olleen lepoon ja pitkiin kylpyihin perustuvan hoitomuodon sijaan. Se merkitsi potilaiden pitämistä jalkeilla ja ohjaamista erilaiseen toimintaan ja edellytti päiväsalien rakentamista osastoille, makuutilojen ja kylpyhuoneiden pienentämistä ja erilaisten verstas- ja käsityötilojen rakentamista osastojen ulkopuolelle. Kranckin suunnitelmien mukaan rakennettua sairaalaa oli valmistuttuaan vielä monella tavalla muuteltava, ennen kuin se vastasi ajanmukaisia mielisairaalatiloja.2 Hoitola muutettiin laajentumisen yhteydessä vuonna 1931 sairaalaksi ja laitokseen palkattiin ensimmäinen lääkäri.3
1930–1940-luvulla sairaalalla oli koko ajan useampia rakennus- tai muutoshankkeita meneillään. Uusia sairaalarakennuksia ei vuonna 1931 valmistuneen sairaalan jälkeen rakennettu, mutta vanha hoitola joutui perusteellisten korjaus- ja muutosten kohteeksi. Lisäksi rakennettiin monenlaisia muita sairaalan ylläpidon edellyttämiä pienempiä rakennuksia. Suurin osa toteutuneista uudisrakennuksista oli henkilökunnan asuinrakennuksia ja muutostöistäkin monet tehtiin juuri asuntojen järjestämiseksi. Uusia hoitotiloja - verstaita, käsityösaleja ja avohoitopotilaiden asuntoja – järjestettiin eri rakennusten yhteyteen. Sairaalan toinen laajennushanke, tarkoituksena rakentaa uusia sairaalarakennuksia, käynnistettiin 1930-luvun lopulla, mutta sen toteuttaminen pääsi alkuun uusin suunnitelmin vasta 1940-luvun lopulla.
Vuoden 1931 loppuun asti hoitolaitoksen rakentamisessa käytettiin asiantuntijana arkkitehti Ernst A. Kranckia4. Sen jälkeen arkkitehdilla ei enää ollut yhtä hallitsevaa roolia mielisairaalan rakennushankkeissa, kun sairaalalla oli jo asiantuntemusta omasta takaa. Sairaalan ensimmäinen lääkäri lääk. lis. Aarne Ilmari Soininen oli ennen Kellokoskelle siirtymistään perehtynyt käytännölliseen psykiatriaan ja kiinnostunut hoitomenetelmien uusimisesta ulkomaisten esikuvien mukaan. Hän oli erityisen kiinnostunut sairaalatilojen järjestämisestä potilaiden paranemista edistävällä tavalla, mikä ehkä oli ollutkin Kellokoskella käynnissä olevien rakennushankkeiden vuoksi hänen nimityksensä tärkeä peruste. Soininen oli vuonna 1931, ennen Kellokoskelle siirtymistään, saanut lääkintöhallitukselta apurahan kolmen kuukauden ulkomaille suuntautuvaa psykiatrian opintomatkaa varten. Paitsi että Soininen sovelsi opintomatkoillaan näkemiään malleja Kellokoskella hän myös esitteli havaintojaan mielisairaala-arkkitehtuurista eri yhteyksissä, mikä ehkä osoittaa, että hän koki tuolloin perehtyneensä asiaan eniten Suomessa.5
Opintomatkansa Soininen teki aloitettuaan jo työt Kellokoskella, huhtikuussa 1932 ja syys-lokakuussa 1933. Soininen vieraili Ruotsin lääkintöhallituksessa ja Saksan vastaavassa keskusvirastossa, joissa sai perehtyä uudempien mielisairaaloiden rakennushankkeisiin, piirustuksiin, kustannusarvioihin jne, ja luoda yleiskuvan näiden maiden sairaaloista ja niiden toiminnasta. Lisäksi hän vieraili ruotsalaisissa, saksalaisissa ja sveitsiläisissä mielisairaaloissa, joihin sisältyi esimerkkejä täysin ajanmukaisesta, mutta myös vanhemmasta mielisairaala-arkkitehtuurista 1800-luvun alkupuolelta lähtien. Osa kohteista oli yliopistojen klinikoita tai tutkimuslaitoksia. Matkojen arvokkainta antia Soinisen mukaan oli kuitenkin tutustuminen työskentelyhoidon uranuurtajaan, Gütersloh'n sairaalaan Länsi-Saksassa.6
Kellokoskella oli työskentelyhoito alusta lähtien ollut käytössä, sillä maatila ja puutarha, samoin monet taloustyöt sisätiloissa hoidettiin pääosin potilasvoimin. 1920-luvun lopulla oli jossakin määrin jo päätetty kehittää tätä hoitomenetelmää, sillä Ernst A. Kranckin vuonna 1929 suunnitteleman uuden sairaalarakennuksen tiloja oli jo sen aikaisen käsityksen mukaan järjestelty työskentelyhoidon vaatimuksia silmällä pitäen. Kuitenkin vasta Soinisen myötä työskentelyhoidolle luotiin varsinaiset edellytykset. Selvimmin työskentelyhoitoon siirtyminen vaikutti levottomien osastojen järjestelyyn, sillä uutta oli nimenomaan sen soveltaminen levottomiin ja vaikeisiinkin potilaisiin. Aikaisemmin vuoteissa hoidetut potilaat viettivätkin päivänsä jalkeilla erilaisissa työtiloissa tai ulkotöissä. Osastoihin tuli järjestää näitä työskentelytiloja, joille saatiin tilaa, kun makuutiloja puolestaan voitiin pienentää. Työskentelyhoidon rauhoittava vaikutus erityisesti levottomiin potilaisiin vähensi myös eristyshuoneiden tarvetta.7
Kellokosken potilastilojen 1930-luvun alun uudistuksissa (mm. pimeiden käytävätilojen poistaminen, päiväsalien, osastojen ulkopuolisten asianmukaisten verstaiden jne.) tilajärjestelyt toteutettiinkin Soinisen näkemysten mukaan8. Lisäksi Soinisen ansioksi on luettava potilastilojen viihtyisyyteen kiinnitetty huomio. Suuri merkitys oli huoneiden miellyttävällä värityksellä. Osastoille hankittiin myös korkeatasoisempaa irtaimistoa kuin muissa vastaavissa sairaaloissa Soinisen perusteltua vakuuttavasti niiden merkitystä potilaiden paranemisessa.9
Myös sairaala-alueen viihtyisyyteen kiinnitettiin runsaasti huomiota 1930-luvulla. Korkeilla umpiaidoilla rajatuista potilaiden pienistä ja ankeista ulkoilupihoista luovuttiin ja potilaat saivat ulkoilla sairaala-alueen puutarhassa tai rannalla10. Puutarhaan kohdistuvien uudistusten lähtökohtana oli kartanon päärakennuksen ympärille aikanaan muodostettu puutarha. Sen kuntoon saattamiseksi tilattiin vuonna 1931 suunnitelma rautateiden ylipuutarhuri A. Hellemaalta 11. Liian lähellä sairaalarakennuksia sijaitsevia navetta- ja muita talousrakennuksia vähitellen purettiin ja korvattiin uusilla kauemmas rakennettavilla. Lisäksi vuonna 1934 tilattiin puutarha-arkkitehti Paul Olssonilta suunnitelmat sairaala-alueen ja ylilääkärin talon puutarhan järjestelystä12. Myös sairaala-alueen pääportti Mäntsäläntien varressa korvattiin uudella13. Uusi portti, johon liittyi portin viereinen pieni pakettitavarain säilytyshuone oli työnä arkkitehti Toivo Jäntille hyvin pieni, mutta sairaalan kannalta merkityksellinen. Ympyräkaaren muodossa sisäänajotien ylittävä pergola hallitsi porttirakennelmaa, jonka takaa jatkui koivukuja kohti päärakennusta. Lempeästi muotoiltu sisääntulo auttoi tulijaa tuntemaan itsensä tervetulleeksi, ei tulleensa vankilaan. Kyse oli samasta sairaala-alueen inhimillistämisestä, johon kuului korkeilla umpiaidoilla rajatuista ja ankeista ulkoilupihoista luopuminenkin.
Arkkitehti Toivo Jäntin ensimmäinen Kellokoskelta saatu toimeksianto koski vuonna 1914–1915 mielisairashoitolaksi muutettua ja silloin siipiosilla laajennettua sairaalarakennusta, Kartanoa. Vuosina 1884–1889 rakennetun kaksikerroksisen ja tiilimuurirunkoisen kartanon päärakennuksen oli suunnitellut arkkitehti Sebastian Gripenberg. Vuoden 1932 alussa lääkintöhallitus totesi Kartanon kuntonsa puolesta sairaalakäyttöön kelvottomaksi. Riittävää hygieniaa ei pystytty vanhojen rakenteiden ja tilanahtauden vuoksi ylläpitämään ja erilaiset syöpäläiset olivat jo pitkään olleet Kartanon ongelmana, myös keittiössä ja leipomossa. Korjaus- ja muutostöiden rahoittamiseksi Kartanoa päätettiin perusteellisen korjauksen lisäksi myös laajentaa rakentamalla yhden kerroksen verran lisää potilastiloja entisten yläpuolelle. Työt päätettiin kiireellisinä aloittaa heti seuraavana kesänä. Työt valmistuivat pääosin maaliskuussa 1933, mutta sisustustöitä jatkettiin vielä myöhemminkin.14
Pienempiä 1930–1940-lukujen rakennushankkeita, joissa ei käytetty arkkitehtia suunnittelijana, olivat esimerkiksi siunauskappeli ja ruumiskellari v. 1934–1935, kasvihuoneet 1934, konehuone ja vedensuodatuslaitos 1935, kellari- ja varastorakennus v. 1938 sekä pienemmät muutostyöt. Myös maanviljelys ja karjatalous sairaalan omistukseen hankituilla maatiloilla edellytti erilaisia rakennuksia tai maatilojen mukana tulleiden rakennusten muutostöitä. Niidenkin suunnittelu- ja rakennustyöt annettiin kulloinkin sopivaksi katsotulle, yleensä aikaisemmin jo sairaalan rakennushankkeissa mukana olleelle rakennusmestarille tai -insinöörille.15
Kulkutaudit olivat sairaalalle ongelmallisia, sillä tiloja sairastuneiden eristämiseksi ei ollut. Sairaalan vuosikertomuksissa esitetään toistuvasti tarve saada erillinen pieni lasaretti- ja eristysrakennus jo pelkästään tuberkuloosipotilaille. Tuberkuloositapauksia todettiin 1930-luvulla sairaalassa muutamia vuosittain, 1940-luvun puolivälissä tilanne oli pahimmillaan. Myös muiden vakavien tartuntatautien leviäminen huolestutti. Erillistä rakennusta ei eristystarkoitukseen kuitenkaan rakennettu ja potilaat pyrittiin eristämään yksittäisiin huoneisiin.16
Henkilökunnan asuminen oli tärkeä kysymys. Lääkäriasunnot tulivat ajankohtaisiksi vasta kun sairaala oli palkkaamassa ensimmäistä omaa lääkäriä17. Tarkoitukseen kunnostettiin ns. "Sininen talo", hirsirunkoinen asuinrakennus, joka oli tullut sairaalan omistukseen ympäristön maatilojen ostamisen myötä. Potilaspaikkaluvun ylitettyä 200:n sairaalan oli palkattava toinenkin lääkäri. Ensimmäistä lääkäriä – sairaalan johtajaa – varten päätettiin rakentaa kokonaan uusi asuintalo. Apulaislääkäri sai puolet ensimmäisestä lääkäriasunnosta kun toinen puoli siitä annettiin taloudenhoitajalle. Vuonna 1936 päätettiin rakennuttaa sairaalan kahta alilääkäriä varten erillinen asuintalo ja sen valmistuttua taloudenhoitaja sai käyttöönsä koko "Sinisen talon". Hoito- sekä palvelushenkilökunnalle asuntoja järjestettiin sairaalan olemassa olevien rakennusten yhteyteen.
Henkilökunnan asuntolahanke, sairaalan järjestyksessä toinen uudisrakennus, toteutui 1930-luvun puolivälissä. Rakennuksessa oli hoitajattarien yhteisasuntojen lisäksi emännöitsijän asunto ja alimmassa kerroksessa konemestarin ja autonkuljettajan asunnot. Alimpaan kerrokseen rakennettiin lisäksi naispotilaiden käsityösalit, joilla korvattiin siihen asti uudessa sairaalarakennuksessa toimineet salit. Ullakkokerrokseen sisustettiin yksi huone hoitajakunnan kerhohuoneeksi, muuten kerros varattiin sisustettavaksi myöhemmin asuinhuoneiksi. Vaikka Kellokosken piirimielisairaala oli vuoden 1932 alusta lähtien teettänyt kaikki arkkitehtia vaativat tehtävät Toivo Jäntillä, asuntolarakennuksen suunnitteli vuonna 1935 helsinkiläinen arkkitehti, Arnold Eriksson. Eriksson kuitenkin kuoli huhtikuussa 1936 asuntolarakennuksen ollessa vielä kesken.18
Vuonna 1939 aloitettiin sairaalan toisen laajennushankkeen valmistelu ja alustava suunnittelu19. Siinä tarkoituksessa hankittiin lisää maa-aluetta ostamalla läheisiä pieniä maatiloja. Talvisota keskeytti suunnittelun mutta huhti-toukokuussa 1941 Toivo Jäntti esitti alustavat uudisrakennusohjelmaa koskevat piirustukset. Ne käsittivät asuntolarakennuksen 24 naishoitajalle, talous-, lämpökeskus- ja pesularakennuksen (vanhan pesulan laajennus ja siihen kulmittain liitettävä uudisrakennus) sekä vastaanotto- ja hallintorakennuksen. Sairaala oli siis laajenemassa paviljonkityyppisesti, kolme-neljäkerroksisina rakennuksina. Nämä suunnitelmat eivät kuitenkaan toteutuneet.20 Lisäksi vuonna 1941 suunniteltiin Karjalasta siirrettyjen potilaiden sijoittamiseksi tarvittavia lisätiloja. Toivo Jäntti piirsi kaksi samanlaista kaksikerroksista osastorakennusta, "Karjalaispaviljonkia", mutta niitäkään ei toteutettu.
Sairaalan rakentaminen jäi sotien vuoksi vain aivan välttämättömimpiin yksittäisiin rakennus- ja kunnostustoimenpiteisiin, jotka eivät sisältyneet Jäntin piirustuksissa esitettyyn laajennusohjelmaan. Vuosina 1942–1944 henkilökunnan asunnoista oli ankara pula ja tarkoitukseen rakennettiin v. 1944–1945 kolme puuelementtitaloa. Lisäksi henkilökunnan asuntolarakennuksen ullakon asuinhuoneita varten alunperin varatut tilat sisustettiin mm. kolmannelle alilääkärille.21
Arkkitehti Toivo Jäntin (1900–1975) arkkitehdin uran alku ajoittui samaan vaiheeseen kuin funktionalismin läpimurto Suomessa. Toivo Jäntti oli yksi niistä lukuisista arkkitehdeista, jotka ahkerasti osallistuivat funktionalistisilla ehdotuksillaan erilaisten kohteiden kuten sairaaloiden, urheilurakennusten, asuin- tai liiketalojen ym. arkkitehtuurikilpailuihin, kilpaillen siis lamaa seuranneen 1930-luvun nousukauden monipuolisista toimeksiannoista. Jäntti saavutti kilpailuissa usein myös palkintosijan tai lunastuksen osallistuttuaan yksin tai yhdessä toisen arkkitehdin kanssa, mutta harvemmin kilpailutyöt johtivat toteutukseen. Jäntin ominta alaa näyttää olleen rakennussuunnittelu, erityisesti suuret kaupunkikohteet, mutta hän laati myös myöhemmin joitakin kaavasuunnitelmia haja-asutusalueille.22 Jäntin suunnittelutöistä tunnetaan yleensä vain yhteistyössä arkkitehti Yrjö Lindegrenin kanssa suunniteltu Stadion Helsingissä.
Vuonna 1929 voimaan tullut "Laki kunnallisille mielisairaaloille sekä tuberkuloosia sairastavien hoitolaitoksille ja tuberkuloosin vastustamistyön edistämiseksi annettavasta valtionavusta" määräsi, että valtionapua ko. laitosten rakennushankkeille sai, kun lääkintöhallitus oli hyväksynyt suunnitelmat ja piirustukset. Kellokosken piirimielisairaalan johtokunta saattoi tilata suunnitelmat sopivaksi katsomaltaan arkkitehdilta.
Se, että juuri Toivo Jäntti ryhtyi saamaan suunnittelutoimeksiantoja Kellokosken piirimielisairaalalta, voi johtua monestakin syystä. Ehkä oli tärkeätä, että ylilääkäri Soininen tunsi hänet henkilökohtaisesti23. Koska Soininen itse oli hyvin kiinnostunut sairaalan arkkitehtuurin roolista mielisairaanhoidossa, hän oletettavasti halusi valita hankkeeseen sellaisen arkkitehdin, jonka kanssa tiesi pystyvänsä hyvään yhteistyöhön. Jäntillä oli myös kokemusta useiden sairaalarakennusten suunnittelusta24. Vaikka kyse olikin ollut tuberkuloosisairaaloista, se oli hyvin tärkeää, sillä keuhkotuberkuloosin leviämisen ehkäiseminen oli huomioitava myös mielisairaalan potilaiden keskuudessa. Mielisairaala-asiantuntemuksesta vastasi lääkäri Soininen itse, sitä ei enää tarvinnut edellyttää arkkitehdilta. Vähintään yhtä tärkeä peruste ilmeisesti kuitenkin oli Jäntin menestys Etelä-Karjalan tuberkuloosiparantolan arkkitehtikilpailussa vuonna 192925. Se oli tehnyt Jäntin tunnetuksi myös sairaaloiden rakennushankkeita suunnittelevien keskuudessa. Jäntin maine arkkitehtina kasvoi sittemmin muidenkin kilpailumenestysten kautta. Suomalaisille kansallisesti erittäin merkittävän rakennuskohteen, Stadionin, tuoma maine vuoden 1933 kilpailuvoitosta lähtien26 oletettavasti lujitti Kellokosken sairaalan halua pitää kiinni tunnetusta arkkitehdistaan.27
Jäntin Kellokosken mielisairaalalle tekemät suunnittelutyöt ajoittuvat vuosiin 1932–1942, Jäntin arkkitehdin uran alkupuolelle. Näiden kymmenen vuoden kuluessa hän laati sairaalalle useita uudisrakennussuunnitelmia ja samoin useita muutostöitä. Muutoshankkeet toteutuivat, mutta uudisrakennuksista toteutui vain kaksi, ylilääkärin ja alilääkärien asuintalot, muut sisältyivät 1930–1940 lukujen vaihteen laajennussuunnitelmaan, joka kokonaisuudessaan jäi tuolloin toteutumatta. Muutostöistä vanhan sairaalarakennuksen, alunperin kartanon päärakennuksen korjaus-, muutos- ja laajennushanke oli laajin ja arkkitehtonisesti haastavin, sillä rakennuksen julkisivun muutokset Jäntin oli sovitettava sekä arkkitehti Sebastian Gripenbergin vuonna 1884 suunnittelemiin kartanojulkisivuihin ja vuonna 1914–1915 rakennettuihin siipiosiin, että viereisen uuden sairaalarakennuksen klassistisiin julkisivuihin. Jäntti kunnioitti rakennuksen alkuperäistä arkkitehtuuria, kuten oli v. 1914–1915 muutos- ja lisärakennusvaiheessakin tehty. Jäntti ei pelkistänyt sitä ja liitti uudetkin rakenteet siihen sijoittamalla niihin samoja klassistisia koriste-elementtejä kuin Gripenberg aikoinaan oli käyttänyt. Valkoisen ulkovärityksen rakennus oli saanut jo mielisairashoitolaksi muuttamisen yhteydessä. Sisätiloihin suhtauduttiin rationaalisemmin ja tästä vaiheesta tulikin rakennuksen alkuperäisten rakenteiden kannalta tuhoisa28.
Ylilääkärin ja alilääkärien talot Jäntti suunnitteli ja ne toteutettiin runsaan viiden vuoden kuluessa v. 1932–1938. Rakennuksia yhdisti paitsi käyttötarkoitus niin myös samat suunnitteluperiaatteet. Rakennukset sijaitsivat näköetäisyydellä toisistaan, sillä myös alilääkärien talo sijoitettiin melko lähelle jokivartta, sairaala-alueen pohjoiselle reunalle, ylilääkärin talon ja v. 1935–1936 rakennetun hoitohenkilökunnan asuntolarakennuksen väliselle vapaalle alueelle. Lääkäreille haluttiin turvata mahdollisimman rauhalliset ja myös korkeatasoiset, joskaan ei loisteliaat, asuinolot. Jäntin lääkäritalojen kanssa kokonaisuutta loi lähinnä Arnold Erikssonin suunnittelema asuntolarakennus, jonka ulkoisella muodolla jäljiteltiin betonirunkoista rakennusta, mutta jonka runko muurattiin perinteiseen tapaan ja rapattiin sileäksi. Nämä kolme rakennusta rakennettiin saman aukion reunoille, muutaman sadan metrin etäisyydelle sairaalarakennuksista.
Jäntin keväällä 1941 piirtämät ja toteuttamatta jääneet sairaalarakennukset olivat kaikki melko yhdenmukaisia kokonsa ja muotonsa puolesta; pohjaltaan suorakaiteen muotoisia, kolme-neljäkerroksisia, tiilimuurirunkoisia, pinnalta rapattuja ja tiilillä katetulla satulakatolla varustettuja. Poikkeuksena muuten hyvin suoraviivaiselle ja pelkistetylle ilmeelle oli hoitajattarien asuntolan julkisivussa korostettu yhtä vertikaalisuuntaista ikkunariviä tuomalla se vinosti ulospäin, 1940-luvulle yleiseen tapaan. Sisätilat oli järjestetty keskikäytäväperiaatteella.
Seuraavassa Jäntin Kellokoskelle tekemistä suunnittelutöistä käsitellään tarkemmin vain ainoat toteutuneet uudisrakennukset, lääkärien asuintalot, jotka ovatkin tämän ajanjakson arkkitehtonisesti kiinnostavimmat kohteet Kellokosken sairaala-alueella.
Ylilääkärin asuintalon Toivo Jäntti suunnitteli samanaikaisesti vanhan sairaalarakennuksen korjaus-, muutos ja korotustöiden kanssa ja se valmistui maaliskuussa 193329. Kyseessä oli kaksikerroksinen erillistalo, joka sijoitettiin aivan sairaala-alueen reunaan jokirantaan, jossa ei lähellä ollut muita rakennuksia. Rakennus toteutui Jäntin piirustusten mukaisena paitsi että seinät muurattiin perinteisesti poltetuista tiilistä eikä valettu solubetonista kuten Jäntti oli suunnitellut30. Muutenkaan funktionalistisen arkkitehtuurin uutuuksia ei käytetty, kuten esimerkiksi teräsikkunoita tai tasakattoa.
Ulkopuolelta ylilääkärin talo rapattiin sileäksi ja seinät saivat valkoisen värin. Ikkunanpuitteet, oletettavasti myös ovet sekä vesipellit ja muut julkisivujen yksityiskohdat maalattiin siniseksi31. Sisätiloja hallitsi väljyys ja helppohoitoisuus, mutta ei ylellisyys. Seinien, laakaovien, kaiteiden, heloitusten ja ikkunapenkkien sileät, pääosin kiiltävät, pinnat hallitsivat vaikutelmaa. Lattiat päällystettiin linoleummatoin. Sisätiloissa on käytetty pieniä ajanmukaisia yksityiskohtia kuten pyöristettyjä kulmia32.
Ylilääkärin talosta tuli hyvin suomalainen kompromissi "Le Corbusier -villasta". Tasakattoa ylilääkärin taloon ei jostakin syystä tehty, mutta niin loiva ja räystäätön satulakatto, että tiettyihin suuntiin saattoi syntyä vaikutelma tasakattoisesta "laatikosta". Funktionalistisessa arkkitehtuurissa olennaiset parvekkeet tai kattoterassit rakennettiin aurinkokylpyjen ottamista varten33. Jäntti oli Kellokosken sairaalan ylilääkärille turvannut mahdollisuuden ottaa aurinkokylpyjä joen rantaan suuntautuvan siiven päälle sijoitetulla kattoterassilla. Umpikaide terassin sivuilla antoi näkösuojan.
Ylilääkärin talon pohjakaava on lähes identtinen Jäntin Insuliittiyhdistyksen järjestämään kilpailuun laatiman huvilaehdotuksen pohjakaavan kanssa34 Jäntin huvilasuunnitelma ei saavuttanut kilpailussa palkintoa, mutta palkintolautakunta lunasti sen. Koska ehdotus oli niin samanaikainen ja monella tavalla yhtenevä Kellokosken ylilääkäritalon suunnitelman kanssa, on palkintolautakunnan lausunto Jäntin ehdotuksesta kiinnostava. Tilajärjestely kuului ehdotuksen ansioihin, julkisivut taas eivät soveltuneet hyvin insuliittirakentamiseen. Julkisivut Jäntti oli piirtänyt kuten Kellokosken ylilääkärintaloon paitsi että oli vetänyt olohuoneen ikkunan ulos julkisivusta erkkerinä, ja nostanut julkisivuja yli vesikaton muodostaen siten "valetasakaton". Erona näillä kahdella talolla oli lisäksi rakennuksen kerrosluku. Ylilääkärin talossa toinen kerros mahdollisti makuuhuoneiden ja kylpyhuoneen sijoittamisen yläkertaan ja lääkärin vastaanotto- ja työtilojen sijoittamisen alakertaan sinne, missä yhteen tasoon rakennettavassa insuliittihuvilassa oli sijoitettu makuuhuoneet. Vastaanottohuoneen samoin kuin sen yläpuolella toisessa kerroksessa sijaitsevan makuuhuoneen ikkuna oli todennäköisesti julkisivun sommittelusyistä sijoitettu itäpäätyyn, koska auringonvalon, joka eteläsivun ikkunoiden kautta olisi huoneisiin paremmin päässyt, olisi luullut olevan erityisen tervetullutta kyseisiinkin huoneisiin. Vastaanottohuoneeseen Jäntti oli suunnitellut erillisen sisäänkäynnin ulkoa, mutta sen toteutumisesta ei ole tietoa35.
Keittiö sijaitsi molemmissa hallin toisella puolella siten, että sinne oli käynti sekä hallista että ruokailutilasta. Keittiöstä oli myös ovi suoraan ulos. Ylilääkärin talossa kotiapulaisen huone oli piirretty keittiön yläpuolelle toiseen kerrokseen siten, että sinne johtivat portaat suoraan keittiöstä. Portaiden ei tiedetä toteutuneen, ja toteuttamatta jättämiseen on saattanut vaikuttaa se, että ensimmäisen asukkaan, ylilääkäri Soinisen ja hänen vaimonsa lapsettomassa perheessä ei ehkä ollut kotiapulaista.
Ylilääkärin talon ympärille vuonna 1934 puutarha-arkkitehdilta tilatusta suunnitelmasta toteutui ainakin sairaala-alueelle ja joelle päin pensas- tai puuistutuksilla rajattu nurmikenttä. Talon ympärille jätettiin paikalla ennen rakentamista kasvaneita mäntyjä, koivuja ehkä istutettiin lisää36.
Vaikka Jäntin arkkitehtuuri näyttää 1930-luvulla erinäisten kilpailutöiden perusteella kehittyneen yhä rationaalisemmaksi ja pelkistetymmäksi, kunnes 1940-luvun alussa suunta kääntyi (kuten useimmilla muillakin ajan arkkitehdeilla), alilääkärien talo osoittaa, että linjasta voitiin myös poiketa. Se mikä sopi Helsingin keskustaan, olisi johtanut räikeään ristiriitaan luonnon läheisyydessä. Rationaalisen sileäseinäistä laatikkoarkkitehtuuria ei alilääkärin talossa siis enää tavoiteltu siten kuin vielä ylilääkärin talossa.
Ensimmäiset piirustukset Jäntti laati alilääkärien taloa varten syksyllä 193637. Lopulliset, 13.3.1937 päivätyt piirustukset vahvistettiin lääkintöhallituksessa toukokuun alussa 193738. Jäntti matkusti tässä vaiheessa Pariisiin maailmannäyttelyyn, saatuaan valtion rakennustaidelautakunnalta matkastipendin39. Rakennus toteutui lähes täydellisesti Jäntin piirustusten mukaisena40, joten Pariisin matkakaan ei ollut tuottanut suunnitelmaan muutoksia. Rakennus valmistui kesäkuussa 1938 samoihin aikoihin kuin Stadion Helsingissä.41
Alilääkärien taloa Jäntti ei ollut edes esittänyt pelkästään betonista toteutettavaksi ja edelleen oli osittain toimittava perinteisen rakennustekniikan ehdoilla. Seinät muurattiin poltetuista tiilistä, perustukset, välipohjat sekä ulokkeet, parvekkeet ja portaikot, tehtiin betonista. Rakennuksen ulkopinta rapattiin paitsi kellarikerroksen kohdalla ja pääportaikon kaiteessa, jotka päällystettiin laatoittamalla Jäntin piirustuksen mukaan. Julkisivujen sileäksi rapattu pinta ja valkoinen väri, johon liittyi sininen väri ainakin ikkunanpuitteissa olivat siis samanlaiset kuin ylilääkärin talossa42. Ikkunat on sijoitettu julkisivuihin sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti aksiaalisesti toisiinsa nähden, siis symmetrisesti. Rakennus on saatu sairaala-alueelle ja joelle päin näyttämään tasakattoiselta, kun siihen on tehty loivasti pois päin laskeva, räystäätön pulpettikatto.43
Alilääkärien talon julkisivut on harkitusti jäsennelty erilaisilla niistä ulkonevilla ja korkeudeltaan vaihtelevilla rakennusosilla, joilla lisäksi oli huomattava funktio: Rungon ulkopuoliset katetut portaikot sekä parvekkeet. Sekä huoneistojen pääsisäänkäynnit että keittiönportaat on ratkaistu rakennuksen ulkopuolisilla portaikoilla siten, ettei huoneistoilla juuri ollut yhteisiä kulkuväyliä. Asuminen oli siis lähes huvila-asumisen veroista, vain oma puutarha puuttui.
Alilääkärien talon kaksi lääkäriasuntoa ovat päällekkäin ja kumpikin käsitti koko kerroksen. Pohjakaava oli edelleen hyvinkin perinteinen herrasväen perheasunto. Ajan hengen mukaisesti siinä kuitenkin oli kuten ylilääkärin talossakin avara ja etelän suuntaan runsaalla ikkunapinta-alalla varustettu olohuone ja sen jatkeena ruokailutila. Olohuone ja ruokailutila olivat tarvittaessa erotettavissa seinän sisään kätketyin liukuovin. Yksi huoneista oli työhuone, jossa lääkäri saattoi ottaa vastaan yksityispotilaita44. Puutteena ylilääkärin asuntoon nähden oli se, ettei työhuoneeseen ollut erillistä sisäänkäyntiä lääkärivastaanottoa varten, vaan sinne oli kuljettava asunnon hallin kautta.
Olohuoneeseen muurattiin avotakka, jonka pinta muurattiin keltatiilillä ja tasot tehtiin kiiltäväksi hiotusta ruskeasta marmorista. Olohuone ja ruokailutila sai lattiaan yhtenäisen tammiparketin, muissa huoneissa betonilattia päällystettiin linoleummatoilla. Hallin lattiaan Jäntti oli piirtänyt laatoituksen, oletettavasti keraamisen, mutta se ei toteutunut.
Kellarikerroksessa sijaitsivat asuntokohtaiset pienet talouskellarit sekä asuntojen yhteiset tilat: autotalli kahdelle autolle, pesutupa kuivaushuoneineen, kattilahuone, polttoainevarasto ja kylmä yleisvarasto. Asuntojen yhteisen terassin, joka oli pengertämällä ympäröivää pihamaata korkeammalle nostettu, laatoitettu tasanne, Jäntti oli sijoittanut pääjulkisivun eteen. Piha-aluetta rajaamaan alilääkärien talon ja sairaala-alueen välissä oli ennestään tai siihen istutettiin myöhemmin kuusiaita. Puutarhan järjestelemiseksi ei tiedetä laaditun erityisiä suunnitelmia.
On houkuttelevaa leikitellä ajatuksella, minkälaisen lääkäritalon Jäntti olisi 1930-luvun valkoisten funkislaatikoidensa seuraan suunnitellut 1940-ja 50-lukujen vaihteessa, kun kolmannen lääkäritalon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi.
Toivo Jäntin suunnittelemat lääkäritalot liittyvät siihen 1930-luvun yhden perheen asuintalojen rakentamisen sekä funktionalismin suosioon, jota mm. heinäkuussa 1932 Helsingissä järjestetyt Pohjoismaiset rakennuspäivät vahvasti tukivat. Minimiasuntosuunnittelun kanssa niillä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä. Sairaala-alueiden lääkäritaloja onkin sijaintinsa ja asumistapansa perusteella tarkasteltava nimenomaan villa-käsitteen kautta45.