Muistomerkkejä pidetään ikuisina, pysyviä arvoja ilmaisevina symboleina, jotka siirtävät henkilön tai tapahtuman muistoa sukupolvelta toiselle. Niissä vaikuttaisi olevan jo lähtökohdiltaan jotain pyhää ja koskematonta. Todellisuudessa muistomerkit ovat kuitenkin yhtä alttiita ajan ja asenneympäristön muutoksille kuin muutkin kulttuurin tuotteet. Jo antiikin aikana tunnettiin käsite "damnatio memoriae", jolla tarkoitettiin poliittisesta syystä arvonsa menettäneiden henkilöiden muiston hävittämistä. Suomessa muistomerkit ovat harvoin joutuneet kaadetuiksi tai häväistyiksi, vaikka sellaisiakin tapauksia tunnetaan.
Wäinö Aaltosen (1894–1966) valmistamaa Kämärän taistelun muistomerkkiä on kiinnostavaa tarkastella taideteoksen symbolimerkitysten muutosten näkökulmasta. Teoksen historiassa on vaiheita, joista moni on julkisuudessa jäänyt yllättävän vähälle huomiolle kulttuuris-poliittisten muutosten takia. Kämärän taistelun muistomerkki kunnioittaa valkoisten 27.1.1918 saavuttamaa ensimmäistä kenttätaistelun voittoa Karjalan alueella. Muistomerkki-idea syntyi Venäjänsaarelaisten1 juhlien yhteydessä 1938 tammikuussa eli parinkymmenen vuoden kuluttua varsinaisesta taistelusta. Aaltoselta tilattu luonnos oli valmis seuraavan vuoden huhtikuussa2 ja sopimus solmittiin Viipurissa 9.5.1939.3 Teos päätettiin valmistaa Vehmaan punaisesta graniitista kolme metriä korkeaksi ja lähes kaksi metriä leveäksi korkokuvaksi.4
Korkokuva oli alun perin tarkoitus sijoittaa taistelupaikalle, Kämärän asemalle, Karjalan kannaksella olevalle Kuolemajärvelle.5 Alue jäi kuitenkin talvisodan päätyttyä Neuvostoliiton puolelle, joten teosta ei enää voitu sijoittaa alkuperäisen suunnitelman mukaan. Suomen Kuvalehdessä kerrottiin elokuussa 1942 reliefin olevan valmistumaisillaan ja se sai paraatipaikan myös lehden kannessa.kuva 1 Muistomerkki jäi Aaltosen Kulosaaren ateljeen suojiin jatkosodan ajaksi. Uudesta sijoituspaikasta keskusteltiin vasta 1948 taiteilijan pyynnöstä.6
Vaikka Kämärän taistelun muistomerkin lähtökohta on vuoden 1918 tapahtumissa, sen visuaalista retoriikkaa on syytä tulkita tilaus- ja valmistumisajan poliittisten olosuhteiden, 1930-luvun lopun sodanuhkan valossa. Pelkoa pyrittiin hälventämään vahvistamalla kansallista itsetuntoa eri keinoin, mm. voimantuntoa kohottavilla taisteluiden muistomerkeillä. Valkoisten voitonmerkin tilaaminen valtion itärajalle, Kämärän asemalle, on siten nähtävissä kommunismin pelon ja Neuvostoliiton laajentumisuhan valossa.
Wäinö Aaltonen valmisteli 1930-luvun lopulla lähelle Suomen itärajaa kahta reliefiä, joiden sommittelullinen jännite perustui nuolikuvioihin. Presidentti Pehr Evind Svinhufvudin kunniaksi 1936 tilattu ja seuraavan vuonna Luumäen asemalla paljastettu Suomen oikeustaistelun muistomerkki7 kuva 2 on Kämärän taistelun muistomerkin nuoliin perustuvan idean edeltäjä. Se on kolmiopohjainen kivipilari, jonka kahdella sivulla on kuva-aihe ja yhdellä teksti.
Suomen oikeustaistelun muistomerkin pääsivulla on kuvattu Suomi-neito lakikirjan kanssa. Hahmoon kohdistuu nuolia lievästi alaviistosta. Aaltosen omien sanojen mukaan ne ovat keihäitä,8 jotka ovat sommittelullisista syistä katkaistu eri mittaisiksi. Vasemmalta suuntautuvat nuolet eivät ole tulkittavissa viittauksiksi itäiseen naapurivaltioon vaan lain voimalla torjutuiksi vihollisuuden merkeiksi. Sen sijaan teoksen sijoittaminen radan varteen Luumäen asemalle puhuu jo toista kieltä. Kolmisivuisen teoksen Svinhufvudin profiilia esittävä kuva on asemarakennukseen ja Sisä-Suomeen päin. LAISSA MAAN TURVA tekstiä kantava sivu on puolestaan rauhoittavasti kylälle päin. On merkityksellistä, että pääsivuksi tulkittava Suomi-neitoa esittävä puoli on suunnattu asemalta poispäin. Se muistuttaa Venäjän suunnasta tuleville, että Suomessa asuu oikeuden voimaan luottava kansa.
Kämärän taistelun muistomerkissä kuva 3 on kuvattu kaksi paljaspäistä mieshahmoa. Reliefin oikeaa reunaa kohden astuvalla ankarailmeisellä pääfiguurilla on päällään lyhythihainen kaulukseton paita, jaloissaan pitkät housut ja puoleen sääreen ulottuvat lapikkaat. Realistisista piirteistä huolimatta figuurin asento on luonnottoman "egyptiläistyylinen". Ruumiinosat ja esineet ovat nähtävissä tunnistettavuuden kannalta edullisimmasta kulmasta; lantio ja jalat on kuvattu lähes sivusta, vasen jalka harppaamassa eteenpäin, rintakehä kohti katsojaa ja pää käännettynä menosuuntaan. Vasen käsi kohottaa vakaasti vapauslippua. Oikea, suoraa miekkaa puristava käsi on näyttävästi taakse kohotettuna, kuin iskuun valmistautuneena. Yleisvaikutelma muistuttaa opastekilpiä tai vaakunakuvia, joiden sanoma selkeytetään tyylittelyllä.
Toinen miehistä makaa haavoittuneena kyljellään maassa pääfiguurin takana ojentaen oikeaa kättään ylöspäin. Maassa, sankarin jalkojen juuressa makaava hahmo ei ole tulkittavissa voitettuna vihollisena vaan apua rintamatoveriltaan anovana tai viimeisen tervehdyksen edustamalleen symbolille jättävänä lipunkantajana. Taistelija näyttää kumppanin haavoituttua ottaneen tämän tehtävän ja saaneen kostonhalusta pontta taisteluunsa. Osaltaan tulkintaa tukee myös erikoinen ja epälooginen ratkaisu yhdistää molemmat, lipunkantajan ja soturin roolit samaan hahmoon.9 Vaikka haavoittuneen lyhyt takki eroaa taistelijan paidasta, hänellä on kuitenkin jaloissaan samanlaiset lapikkaat kuin pääfiguurilla. Näitä kansanomaisia kippurakärkisiä jalkineita on käytetty taiteessa jo 1800-luvulla suomalaisuuden merkkeinä ja ne tulivat erittäin suosituiksi 1930-luvun Kalevala-innostuksen myötä. Jalkineiden kansallista viestiä vahvistaa myös Aaltosesta vuonna 1942 keskeneräisen teoksen edessä otettu poseerauskuva, jossa hänellä on samanlaiset lapikkaat kuin reliefin miehillä. Jalkineet tukevat reliefin taistelijoiden, taiteilijan ja samalla myös oletetun katsojan yhteenkuuluvuutta.kuva 4
Aaltonen ei itse antanut Kämärän taistelun muistomerkille erillistä nimeä, mutta hän on saattanut keskustella tuttaviensa kanssa teoksen lähtökohdista. Aaltosen lanko, runoilija Aaro Hellaakoski sanoi korkokuvan pääfiguurin olevan johdannainen taiteilijan Kullervo-aiheisesta maalauksesta.10 Siinä Kalevalan traaginen sankari ajaa Untamon lehmät suohon kiveä vasemmassa ja oksankarahkaa oikeassa kädessään puristaen. Paljasjalkaisen miehen asu on resuisempi, mutta hahmo on samassa asennossa kuin reliefin taistelija. Myös Aaltos-monografian kirjoittaja Esko Hakkila kertoo Kullervon olleen reliefin lähtökohtana.11 kuva 5
Kullervon tarinan traagisuuden takia voi nykyään tuntua oudolta, että hänen hahmoaan olisi pidetty sopivana valkoisten voiton symbolissa. Ehkä teoksen sankari jäi juuri siksi ilman nimeäkin.12 Tästä huolimatta teos tulkittiin kalevalaisessa kontekstissa. Viittaukset kansalliseen mytologiaan on liitettävissä 1930-luvun loppua kohden kiristyneeseen poliittiseen ja sota-ajan jatkuneeseen kulttuuriseen ilmapiiriin. Kaikkialla Euroopassa vahvistettiin kansakuntien yhtenäisyyttä elvyttämällä myyttistä historiaa. Siten myös Aaltosen reliefin kalevalaiset vihjeet tulkittiin mytologisen sankarillisen menneisyyden ja kansakunnan pelottoman sielun viitteinä.
Verratessaan reliefin tunnelmaa Akseli Gallen-Kallelan Sammon ryöstöön taidehistorian professori Onni Okkonen liitti teoksen paitsi kalevalaiseen mytologiaan myös oman aikansa tapahtumiin:
"… kansallisromantiikan vielä puolittain koristeellisen symbolismin sijaan on tässä tullut oman aikamme ankara todellisuudentunne ja raudanluja idealismi. Suomen vuosikymmeniä jatkunut sankarillinen puolustustaistelu on saanut järkyttävän monumenttinsa".13
Esko Hakkila toi myös selvästi esille ne analogiat, joilla hän yhdisti Kämärän taistelun muistomerkin teoksen valmistumisajankohdan tunnelmiin. Hän tulkitsee reliefiä talvisodan jälkeen, asemasodan hengessä:
" …hän [Aaltonen] joutui marssittamaan tämän vapaustaistelijan esiin Suomen alkukalliosta kesällä 1941, siis samaan aikaan, jolloin talvisodan maineikkaat miehet – niiden joukossa veistäjän oma poika – jälleen riensivät rajalle ja raikui rautaisesti: seis! Itä oli jälleen kerran kohottanut iskuun käyräsapelinsa, josta edellisen sodan veri tuskin vielä oli ehtinyt kuivua. Suomen oli taasen, kolmannen kerran saman miespolven aikana, pantava padot aasialaiselle tuhotulvalle, joka vaarallisempana kuin koskaan aikaisemmin vyöryi länttä kohden uhaten hukuttaa allensa kaiken sen, jota ilman länsimainen kulttuuri on vain sieluton ruumis, ulkokuori vailla elävää henkeä".14
Itäinen kulttuuripiiri on edustanut jo antiikista asti juontuvassa, länsimaisessa traditiossa vierautta ja barbariaa. Sodan uhkaamassa Suomessa itänaapurin pelko ilmeni asenneilmaston ja puheenparsien kärjistymisenä, mistä kertovat omalta osaltaan myös Hakkilan viittaukset aasialaiseen tuhotulvaan ja käyräsapeliin. Länsimaisessa ikonografiassa ja vaakunoissa sapeli on viitannut idän periviholliseen.15 Sen vastakohtana suoralla miekalla on ilmaistu henkistä ja maallista mahtia.16 Siitä se on omaksuttu myös oikeuden allegorian attribuutiksi.17 Näin on myös Suomen vaakunassa, jossa leijona kantaa suoraa miekkaa haarniskoidussa kädessään ja tallaa alleen alistetun idän käyrää asetta.18 kuva 6
Kämärän lähihistoria tarjosi ideaalimallin uuteen vihan aaltoon valmistauduttaessa. Taistelutahtoa rakennettaessa valkoisten voitto punaisista vertautui toivottuun, uuteen voittoon kommunismia ja venäläisyyttä vastaan. Muistomerkin viholliskuva nähtiin Venäjän tai Neuvostoliiton suunnassa, ei valkoisten vastustajissa, pääosin omasta kansasta nousseissa punaisten joukoissa. Niinpä reliefin kuvakielessä sortovuosien vainoaja, vapaustaistelun venäläiskommunistina nähty osapuoli ja II maailmansodan hyökkääjä samaistuvat toisiinsa luontevasti itäiseksi barbaariksi. Voittajan rooli jäi länsimaiselle, suoraa miekkaa kantavalle soturille.
Suomi-neidon kuva on nähty valtiollisena allegoriana ja maantieteellisenä symbolina. kuva 7 Vastaavasti voi myös Kämärän taistelun muistomerkin nähdä Suomen karttana ennen Neuvostoliiton vaatimia alueluovutuksia. Teoksen sanoma fokusoituu puolustuspoliittisiin kysymyksiin, jos ajatellaan pääfiguurin toistavan isänmaan silloisia rajoja. Taistelijan pää ja kohotetut kädet vastaisivat Lappia, vartalo ja jalat rajaisivat muun valtion. Haavoittunut soturi symboloisi silloista Suomen Karjalaa ja Neuvostoliiton hallitsemia itäisten heimoveljien maita. kuva 8
Hakkila kuvaili reliefin taustalla lentävien nuolten luomaa dramaattista vaikutelmaa 1942 julkaistussa Wäinö Aaltonen, elämää ja taidetta -kirjassa:
"…muistomerkissä vaihtuu ’Raivostunut Kullervo’, viivarytminsä ihmeellisesti säilyttäen, vapaustaistelijaksi, joka silmänsä tiukasti vainolaista kohti nauliten astuu eteenpäin, oikeassa kädessään miekka, vasemmassa vapauslippu. Vihollisen vasamat viuhuvat ilmassa hänen päänsä ympärillä".19
Tulkittaessa teosta karttana nuolet lentävät idästä tai kaakosta eli suunnista, joista Suomessa odotettiin hyökkäystä ja sittemmin myös jouduttiin sitä torjumaan. Osaltaan tätä asetelmaa tukee myös taistelijahahmon kantama leijonapäinen lippuvarsi. Sekin on Suomen vaakunaeläimen esityssuunnasta poiketen kuvattu karjumaan kohti itää.
Kämärän taistelun muistomerkki oli suosittu esittelykohde Aaltosesta kertovissa artikkeleissa ja siitä julkaistiin runsaasti kuvia vuosien 1942-1950 välillä. Kyseessä oli mm. Aarne Pietisen, Knöppelin tai Gullersin Kuva 9 taiteilijaa ateljeessa esittävät kuvat lähes valmiin teoksen ääressä vuodelta 1942. Reliefin tunnelma eroaa kuitenkin oleellisesti sen nykyisestä olomuodosta. Tulkinnan kannalta merkittävin ero on taustassa figuurin pään takana, jossa olleet nuolikuviot puuttuvat nykyasusta. Miksi nuolet on myöhemmin poistettu, vaikka ne luovat teokseen dynaamista jännitettä ja liikettä? Vastaus löytynee niiden kätketystä poliittisesta merkityksestä.
Tulkittaessa reliefiä isänmaata kuvaavana karttana, on kuvan viestit luettavissa 1930-luvun Suur-Suomi –ideologian heijastumana. Suomen oikeustaistelun muistomerkin torjuttuihin keihäisiin verrattuna Kämärän taistelun muistomerkin nuolet ovat huomattavasti dynaamisempia, länsimaisen lukusuunnan vastaisia. Reliefissä taistelija ei varsinaisesti torju nuolia; niiden lentäessä ohi Kullervo-taistelija hyökkää. Vihollisuuden merkit viuhuvat itäisenä viimana yhdenkään osumatta, etenevälle taistelijahahmolle vain vauhtia antaen. Alaviistosta suunnatut nuolet saavat taistelijan vaikuttamaan kuviteltua vastustajaansa suuremmalta, luoden mielikuvaa vihollisesta, joka on symboliarvoltaan alhaisempi, jopa "aasialaiseen tuhotulvaan" vertautuvaa epäinhimillistä massaa.20
Reliefin sotienjälkeistä vastaanottoa leimaa hiljaisuus ja julkisuutta välttelevät vaiheet. Oletettavasti Aaltonen poisti kuvan nuolet 1948 etsittäessä muistomerkille pystytyspaikkaa Kämärän jäätyä rajan taakse, mutta perustuivatko muutokset taiteilijan päätökseen vai vaadittiinko sitä tilaajan tai muiden pystytysasiaan osallistuneiden taholta? Asiaa käsiteltiin 1948, mikä ilmenee epäsuorasti kenraaliluutnantti W. Hägglundin kirjeestä:
"Viimeistelytyökysymyksiin samoin kuin kuljetus ja pystyttämiskysymykseen täytynee meidän palata kunhan patsastoimikunta on saatu koolle".21
Miten hyvänsä asia sitten hoidettiinkin, nuolien poistamisella hävitettiin teoksen sisäinen konflikti ja itäiseen naapuriin liittyvät suorat viittaukset. Ilman viholliskuvaa osoittavia nuolia teoksen alkuperäinen, väkevän sotaisa sanoma vesittyi.
Aaltos-kirjan kustantaneen WSOY:n suhde Hakkilan tekstin avoimesti ilmaistuun viholliskuvaan näyttää myös muuttuneen, sillä vuoden 1953 toisesta painoksesta on siistitty ja poistettu Neuvostoliittoon viittaavia kohtia. Muistomerkkiä käsittelevästä luvusta puuttuu mm. vihollisen ilmassa viuhuvia vasamia käsittelevä virke. Reliefin uutta olomuotoa ei kuitenkaan kommentoida. On erikoista, että toiseen painokseen valittiin silti 1942 otetut kuvat Aaltosesta keskeneräisen teoksen ääressä, vaikka se oli kirjan ilmestyessä seisonut jo neljä vuotta ilman nuolia Kansallismuseon pihamaalla. Kun ensimmäisessä painoksessa oli Aarne Pietisen ottama lähikuva nimilehden vieressä, liitettiin toiseen kaksi pientä saman kuvaajan otosta, "Sodan ja kuoleman varjossa" ja "Akateemikko kotioloissaan ja työhuoneessaan" lukuihin.22
Suomen poliittinen tilanne muuttui sodan jälkeen. Välirauhan 22. artiklassa vaadittiin liittoutuneiden valvontakomissiolta rauhanehtojen toimeenpanon tarkkailua. Siitä holehtivat maassamme (5.10.1944–26.9.1947) Neuvostoliiton ylimmän sotilasjohdon määräämät virkamiehet.23 Suomalaiset eivät voineet tuoda esille sotien aikaista viholliskuvaansa ja ehkä tämä tilanne vaikutti myös reliefin pystytyksen siirtämiseen komission lähdön jälkeiseen vuoteen. Itsesensuurihan toimi vielä varsinaisten vaaran vuosien jälkeen kuten Hakkilan monografian siistimiset osoittavat.
Koska muistomerkki näytti sodan jälkeen tuottaneen kiusallisia poliittisia konnotaatioita, sille tuntui olleen myös vaikea löytää sopivaa sijoituspaikkaa. Asiasta neuvoteltiin jo elo- ja marraskuussa 1948. Kansallismuseoon tallennettu Hägglundin kirje valottaa vaikeuksia:
"Patsas vaikkakin läheisesti koskeva Viipurin tapahtumia, ei kuitenkaan edusta yksinomaan Viipuria, vaan tapausta, joka käsittää koko Karjalan ja on vaikuttanut aikanaan koko valtakunnankin toimintaan. Sen vuoksi ei toimikunta antaisi patsasta Viipurin museon hallintaan. Sijoituspaikka, joka silloin olisi Hämeenlinna olisi tässä tarkoituksessa meidän mielestämme ’vieraalla maaperällä’ … Samat seikat osittain vaikuttavat myös Suomenlinnaan sijoitusta vastaan. Edelleen olisi siirto Hämeenlinnaan kallista, mikä toimikunnan rahavarojen suhteen on tällä hetkellä ylivoimaista. Tämän vuoksi ei toimikunta ole ottanut yhteyttä Viipurin museon johtokuntaan, tietäen ettei se tyydyttäisi niitä laajoja kansalaispiirejä ja kymmeniä kuntia, joitten avulla patsas aikoinaan on hankittu. Yllä olevan perusteella pyytää toimikunta kunnioittaen, että Kansallismuseon Johtokunta ottaisi vielä harkittavakseen patsaan sijoittamismahdollisuudet kansallismuseon alueella johonkin tohtori Nordman’ille suullisesti esitettyihin paikkoihin."24
Kämärän asemalle kaavailtu sijoituspaikka oli jo kymmenisen vuotta sitten menetetty Neuvostoliitolle, Viipurin museo oli evakossa Hämeenlinnassa, eikä syrjäinen sijoituspaikka innostanut toimikuntaa. Hämmästyttävää on sen sijaan, että Suomenlinnaa vastustettiin samasta syystä. Sehän on sentään Helsingissä ja sotahistoriallisesti yksi maan symbolisesti arvokkaimmista paikoista. Vierastaminen ei ehkä liittynytkään syrjäisyyteen vaan siihen, että siellä sijaitsi yksi vuoden 1918 vuoden sodan vankileireistä. Vasemmiston aseman parannuttua II maailmansodan jälkeen, entiselle punavankileirille pystytetty valkoisten taisteluvoiton symboli olisi varmaan herättänyt kiusallista keskustelua esim. sotavankien epäinhimillisistä oloista. Julkista debattia haluttiin todennäköisesti välttää myös ulkopoliittisista syistä.
Reliefi sai sijoituspaikan Kansallismuseon Eduskuntatalon puoleiselta puistoalueelta Kuva 10 ja muistomerkkitoimikunta toivoi 15.4.1949 päivätyn kirjeen mukaan pystytyksen siirtämistä toukokuulle, koska perustustyöt olisi helpompi tehdä roudan sulettua. W. Hägglundin ja U. Sihvosen tiedustelu ilmensi myös epäsuorasti muistomerkin arkaluonteisuutta:
" … toimikunnan taholta saatu tähän ratkaisuun pyydämme tiedustella voimmeko pystyttämisen (asian luonteen vuoksi ilman julkisia menoja) ajatella suorittaa toukokuun alkupuolella…".25
Kansallismuseon inventaarioluettelon mukaan teos oli talletus, mutta se jäi Venäjänsaarelaisten toimikunnan hallintaan.26 Muistomerkki otettiin vastaan Muinaistieteellisen toimikunnan vuosikertomuksen mukaan vuonna 1949, mutta siihen ei kirjattu paljastuspäivää.27 Se selviää Venäjänsaarelaisten Aaltoselle lähettämästä kirjeestä:
"Pyydämme että Herra professori kunnioittaa läsnäolollaan tilaisuutta jossa me luovutamme KÄMÄRÄN patsaan muinaistieteelliselle toimikunnalle huostaan ja hallintaan. Tilaisuus on lokakuun 8 p:nä klo 13.00 kansallismuseon pihalla, mistä siirrymme sitten ravintola Espilään Pamausseuran huoneustolle."28
Luovutustilaisuus jäi ilman näyttäviä paljastusjuhlallisuuksia. Asiaa ei myöskään juuri noteerattu julkisuudessa. Uusi Suomi tiedotti asian etenemisestä ennen paljastusta parilla pikku-uutisella syyskuussa ja Karjala -lehti ilmoitti lokakuussa teoksen olevan pystyssä, siinä lähes kaikki.29
Jos muistomerkin vastaanottoa kuvaa sotien jälkeen lähinnä hiljaisuus, vaikutelmaa vahvistavat myös sen myöhemmät vaiheet. Parinkymmenen vuoden jälkeen reliefin sijoituspaikkaa alettiin uudelleen pohtia jälleen syrjässä julkisuudesta. Venäjänsaarelaisten toimikunta otti 10.1.1972 yhteyttä puolustusministeriöön toivoen teoksen siirtoa Lappeenrannan päällystöopiston pihamaalle, mihin suostuttiin, lupa saatiin myös Lappeenrannan varuskunnalta ja kaupungilta. Lappeenrannan maanpuolustusopiston johtaja eversti Pertti Puonti epäilee Venäjänsaarelaisten toimikunnan halunneen teoksen lähemmäksi Karjalaa.30 Ehkä toimikunta halusi eroon myös teoksen haltijan velvollisuuksistaan. Viralliseksi syyksi muistomerkin siirtoon kirjattiin:
"Kansallismuseon piha ei toimikunnan mielestä kuitenkaan ole oikea paikka muistomerkille, vaan olisi sen oikea sijoituspaikka lähinnä Lappeenrannan kaupunki".31
Teos poistettiin Helsingistä kansallismuseon pihamaalta 26.9.1974 vähin äänin ja paljastettiin Puolustusvoimien päällystöopiston ensimmäisen luutnanttikurssin päätösjuhlallisuuksien yhteydessä 4.10.1974.32
Kämärän taistelun muistomerkillä on tavallaan ollut kolme erilaista elämää ja sen symbolinen merkitys on muuttunut elämänvaiheiden mukana. Se tilattiin sodan uhan alla, 1930-luvun lopulla voimantuntoa kohottavaksi symboliksi itärajan tuntumaan kuten Oikeustaistelun muistomerkkikin. Koska viholliskuva haluttiin projisoida itään, sortokaudet ja voittoisa vapaussota toimivat teosten sisällön poliittisina ja anakronistisina vertauskohtina. Suomi-neito saattoi turvautua vielä 1937 Svinhufvudille omistetussa teoksessa pelkkään lakikirjaan ja passiiviseen vastarintaan. Hieman myöhemmin uhkan kärjistyttyä, valtiollisen allegorian naisellisen hento varsi ei enää riittänyt maan symboliseksi suojaksi. Tilalle astui isänmaata edustava taisteleva ja väkivahva Kullervo, Suomen mies.
Sodan jälkeen ilmaisukieltä oli rajoitettava eikä voitonuhoa tai vihanilmauksia itään voinut esittää julkisesti. Niinpä Kämärän taistelun muistomerkki odotti Aaltosen ateljeessa pystyttäjiä useita vuosia. Kun aika oli kypsä, oli reliefin luonnetta muutettava häivyttämällä sen viholliskuva. Lopulta teos pystytettiin vähin äänin keskelle Helsinkiä Kansallismuseon vierustalle. Siellä se oli 25 vuotta rauhassa. Vaikka poliittinen ilmapiiri ei ollutkaan teoksen siirron julkilausuttu syy, 60-luvun lopulta voimistunut vasemmistoradikalismi ja pasifistiset mielenilmaukset saattoivat aiheuttaa paineita sen toteuttamiseen. Monumentin paikanvaihdos Helsingin vilkasliikenteisestä keskustasta Lappeenrannan maanpuolustusopiston suljetulle alueelle on julkiselle teokselle melkoinen symbolisen arvon muutos. kuva 11 Lehdissä siirtoa ei juuri noteerattu, vaikka teos sijaitsi erittäin keskeisellä paikalla pääkaupungissa. Hiljaisuuden taustalla saattoivat olla teoksen poliittinen arkaluonteisuus.
Nykyään yleisö pääsee tutustumaan Kämärän taistelun muistomerkkiin vain luvanvaraisesti. Reliefiä juhlistetaan vuosittain toimiupseerioppilaiden valmistujaisissa, kun kukin vuosikurssi hankkii seremoniakäytävälle kaiverretun laatan. Jos monumentti jäi aiemmin vaille virallista, selittävää inskriptiota, ohjaavat teoksen eteen asetettavat kivet mielikuvia omiin suuntiinsa.33 Teoksen sijoittaminen pääsivu etelään päin viittaa sentään alkuperäiseen tarkoitukseen, kuvan taistelija hyökkää yhä kohti itää. Symbolisten muutosten jälkeen reliefin arvo näyttää jopa nousseen, vaikka se sijaitsee suljetulla alueella siitä välitetään.kuva 12