Onko rakennushistorian tutkimus tukku paperia, jota kukaan ei jaksa lukea? Teetetäänkö inventointi vain rakennussuojeluviranomaisen hyllyn täytteeksi? Kirjoitan kokemuksistani tutkijana, erilaisista rakennushistorian selvittämisen ja rakennushistoriallisen inventoinnin näkökulmista, en määrittääkseni työn tarkkaa sisältöä, teknistä toteutusta tai tulostusta. Olen konsulttina tutkinut pääasiassa 1900-luvun rakennuksia, mm. joitakin 1930-luvun olympiarakennuksia.
Vaikka rakennuksen historiaa ja arkkitehtuuria olisi tutkittu ja tulkittu aiemminkin, vaikkapa opinnäytteessä, on aiempia tutkimuksia täydennettävä korjaussuunnittelun näkökulmasta. Akateeminen tutkimus poikkeaa monessa suhteessa sellaisesta rakennuksen tutkimisesta, joka edeltää rakennuksen korjausta ja tehdään kiivastahtisena toimeksiantona. Korjausta varten tehtävä tutkimus on perin käytännöllistä. Ihanteellisimmillaan sen tulokset palvelevat aivan tutkimuksen alkuvaiheesta alkaen niin rakennuttajaa, suunnittelijoita, rakennussuojeluviranomaisia, urakoitsijoita kuin rakennuksen tulevaa käyttöä ja käyttäjiäkin.
Rakennushistorian tutkimus tarjoaa ja tallentaa vähimmilläänkin perustutkimuksellista tietoa, jota puuttuu yllättävän monesta talosta. Samalla tutkimus on jonkinlainen väliraportti ja dokumentti hetkestä ennen suurta remonttia. Asianmukaisesti arkistoituna ja saataville asetettuna tutkimuksesta voi olla hyötyä myöhemminkin.
Itse olen koulutukseltani rakennusinsinööri ja taidehistorioitsija. Rakennushistoriaa voi tutkia arkkitehti tai kuka muu tutkimukseen erikoistunut ihminen tahansa, mutta vain harvoin korjausta suunnittelevan arkkitehdin aikatauluun mahtuu tutkimustyötä. Kaikki suunnittelijat eivät ole päteviä tutkijoita, ja rakennus hyötyy todennäköisesti eniten siitä, että pääsuunnittelija viettää aikaansa rakennuksessa, tutkija arkistoissa.
Tutkijan muodollinen pätevyys ei määrää niin paljon kuin se, että tutkija tuntee rakentamisprosessin sekä rakentamisessa toimivat muuttujat/tekijät aina rahoittajasta aliurakoitsijoihin. Tutkijaa hyödyttää ymmärrys siitä mitä dokumentteja rakennettaessa syntyy ja ennen kaikkea mihin dokumentit taltioidaan - tai ei taltioida. Ilman eri kausien rakennusmateriaalien ja -tapojen tuntemusta on vaikea inventoida. Muun pätevyyden lisäksi ei ole haitaksi, jos tutkijalla on halua ja kykyä välittää tietoa kaikille sitä tarvitseville, kaikkien eri osapuolten kesken.
Historiantutkimuksessa ei pidetä ihanteellisena lähtökohtana sitä, että tutkimuskohde on työn tilaajan ja maksajan omistuksessa tai samaistettavissa tilaajaan ja tutkimuksen maksajaan. Katsotaan että rahoittajan intressit voivat eksyttää ja ohjata tutkimustuloksia. Mutta tutkijan roolia ja uskottavuutta - ja tulevia työtilauksia - voi koetella myös se, jos hän joutuu tai pyrkii korvaamaan rakennussuojeluviranomaisen tai asettumaan suunnittelijan rooliin.
Usein korjauksen arkkitehtisuunnittelu on jo alkanut - joskus jopa valmistunut - kun tutkimus alkaa. On myös arkkitehtejä, jotka eivät ole mitenkään hyötyneet hyvissäkään ajoin tehdystä rakennushistorian selvityksestä tai inventoinnista. Lieneekö syy tutkimuksessa vai tutkijassa - ei kai arkkitehdissa? Viisikään mapillista paperia - rakennusvaihekaavioita, dokumentointivalokuvia, historiallisten kuvien vedoksia, piirustusluetteloita ja -kopioita eri ajoilta, säilyneisyyskaavioita, mittauksia - ei aina riitä tutkimusviestin perille viemiseksi, jolleivät tutkijat ja suunnittelijat mahdollisimman aikaisessa vaiheessa löydä saman pöydän ääreen ja vuorovaikutukseen keskenään. Vielä parempi jos tutkijan ja suunnittelijoiden digitaaliset tiedostotkin pääsevät vuorovaikutukseen.
Rakennushistorian tutkijan ja inventoijan toimeksianto on yleensä tarkoin rajattu sekä aikataulullisesti että sisällöllisesti, joskin rakennuksen parasta ajatteleva tutkija tekee usein molempiin muutosehdotuksia. Kuukauden tutkimusaika on liian lyhyt, mutta kolmessa kuukaudessa saa ripeä tutkija tulosta aikaan, vallankin jos hänelle on järjestetty vapaa pääsy tutkittavan rakennuksen kaikkiin tiloihin ja arkistoihin sekä parhaimmillaan myös oma tukikohta rakennuksesta - sekä ajan tasalla olevat piirustukset koko rakennuksesta julkisivuineen.
Aikataulut ovat aina kireitä ja niissä pysyminen haaste koko korjaustyölle. Rakennushistorian tutkimukseen varataan poikkeuksetta niukasti aikaa ja rahaa, usein ei kumpaakaan, vaikka vähäiselläkin investoinnilla saatettaisiin säästää jopa korjauskustannuksia. Tutkimus on itse korjaukseen verrattuna häviävän pieni investointi. Tutkimuksesta järjestetään yleensä myös tarjouskilpailu, joten tutkijaksi ei kannata ryhtyä taloudellisen tuloksen toivossa.
Ei ole olemassa yhtä oikeaa tai yhteisesti sovittua ohjeistoa tai standardia, jonka perusteella rakennushistoriallinen selvitys ja inventointi tilattaisiin tai tehtäisiin, vaan jokainen tutkija ja tutkimus on erilainen, myös käsitteiden sisältö vaihtelee. Mutta rakennustutkija tietää työnsä huolella tehtyään kuinka rakennus on säilynyt niin teknisesti kuin arkkitehtonisestikin. Hän on perillä siitä millaiseksi rakennus aikanaan valmistui, mitä muutoksia rakennukseen on eri aikoina tehty ja mikä on ollut muutosten intentio.
Rakennustutkijan tehtävänä ei saa olla eri rakennuskausien tai rakennusosien painottaminen tai arvottaminen, vaan tutkijan on nähtävä kohteensa koko elinkaari ja kaikki huonetilat itseisarvoltaan samana - oli sitten kyse ullakosta, siivouskomerosta tai lastulevyväliseinistä. Myöskään rakennustutkija ei asetu suunnittelijan tai rakennuttajan rooliin, ennakoimaan tai ohjaamaan korjauksen suunnitteluratkaisuja, alleviivaamaan tai painottamaan niitä kohtia jotka ovat suunnittelijan tai rakennuttajan intresseissä - ja joskus ristiriidassa rakennushistoriallisen totuuden kanssa. Samoin rakennustutkijalle sälytetään liian suuri valta, jos rakennussuojelupäätökset ja -määräykset nojaavat yksin hänen mielipiteeseensä. Rakennustutkijoiden joukko on suppea, on suorastaan riski antaa yksityiselle tutkijalle viranomaiselle kuuluvaa vastuuta.
Vaikka rakennushistorian tutkimukset ovat hyvin erilaisia, tulisi jokaisessa olla tiivis kronologinen suunnittelu-, rakennus- ja käyttöhistoria (mieluiten piirroksin havainnollistettu), joka vastaa kysymyksiin mitä, koska, kuka, miksi, kenelle. Rakennustutkijan on käytävä läpi kaikki rakennusta koskevat piirustusarkistot, eri rakennusluvat, kaikki erikoissuunnitelmat LVIS-piirustuksista kalustus- ja puutarhasuunnitelmiin ja laadittava puuttuvilta osilta piirustusluettelot. Historiallisista valokuvista on parasta teettää hyvät vedokset niin, että kuvaa voi tihrustaa vaikka suurennuslasilla yksityiskohtien selvittämiseksi. Yleensä arkistoaineistoa on 1900-luvun rakennuksesta paljon enemmän kuin voi tutkia. Olympiastadionilta löytyi puuarkkuja täynnä kuuden vuosikymmenen kiinteistönhoidon asiakirjoja ja piirustusrullia. Toisaalta modernismia tutkittaessa itse rakennuksen detaljien runsaus ei ole tutkimushaaste, vaan niiden niukkuudessa piilevien arvojen esiin tuominen.
Rakennushistorian tutkimus on tehtävä samanaikaisesti sekä historiallisista dokumenteista (piirustuksista, valokuvista, asiakirjoista, historiikeista, sanomalehdistä) että konkreettisesti rakennusta tutkimalla. Inventointi on epätäydellinen ilman historian tutkimusta. Inventointi tarkoittaa talon olemassa olevan tilanteen läpikäyntiä ja kirjaamista niin, että tutkija pystyy kertomaan vaikkapa WC-tilasta miltä ajalta mikin laatta, ovi, lavuaari ja valaisin on peräisin. Inventointi voidaan tehdä huonekohtaisesti, rakennusosittain tai kerros kerrallaan riippuen tapauksesta, se ulottuu myös julkisivuihin ja ulkotiloihin. Jotkut yksittäisen rakennuksen inventoinnit on erehdytty teettämään vain sisätiloista ja alueinventoinnit vain julkisivuista.
Joskus toimeksiantoon sisältyy mittauksia, rakennusosien tyypittelyä, systemaattinen dokumentointi valokuvaamalla, väritystutkimus. Joskus riittää kun tutkija osoittaa mitä lisätutkimuksia tarvitaan. On erinomaista jos tutkija osaa lisäksi luonnehtia arkkitehtonista muodonantoa, toiminnallisuutta, kotimaisia sekä kansainvälisiä esikuvia, talon rakennustekniikkaa, työn asemaa suhteutettuna suunnittelijan koko tuotantoon yms. Konkreettisten faktojen tarjoaminen on oleellista, mutta arvokasta on immateriaalistenkin merkitysten antaminen. Tarinoihin ja kertomuksiin ihminen samaistuu, arvotus ja arvostus helpottuu.
Tutkimustuloste pitäisi saada laajaan jakeluun, joten taloudellinen monistettavuus ei ole ainakaan heikkous. Havainnollinen ja tiivis tulostus on arvokas - näyttävällä tulostuksella saa lisää töitä.
Mikään tutkimus ei sellaisenaan takaa rakennuksen kannalta ihanteellista lopputulosta. Tutkimus on pieni osanen siinä kokonaisuudessa, joka on vaativaa ja monivivahteista yhteistyötä. Yleensä tutkija on palkattu lyhyeksi aikaa ennen korjaustyön aloitusta, mahdollisuus ja halu olla mukana korjauksen valmistumiseen asti on yksilöllistä, eikä siitä yleensä saa korvausta. Itse olen ollut tutkijana muutamassa restaurointi- ja korjausprosessissa, jossa olen tuntenut osallistuvani suunnittelijoiden, rakennuttajan, urakoitsijoiden, viranomaisten, käyttäjien rinnalla rakennuksen kannalta onnistuneen lopputuloksen tavoitteluun.